NAISUNIONI Naisasiaa vuodesta 1892

Naisunioni 4.6.2015

Pj Katju Aron puhe kesäjuhlissa: Tasa-arvon takaiskua vastaan on taisteltava yhdessä

Hyvät ystävät, Unionin jäsenet ja yhteistyökumppanit,

Kymmenen vuotta sitten pidin itsestään selvänä, että tasa-arvokehitys menee eteenpäin, vaikka se on hidasta.

Viime syksynä, kun Ruotsin feministisen puolueen menestys heijastui myös Suomeen, jouduin usein vastaamaan kysymykseen siitä, tulisiko feministien järjestäytyä poliittisesti myös Suomessa. Painavin syy järjestäytymiselle omaksi poliittiseksi puolueeksi näytti minusta olevan se, että asiat saataisiin etenemään nopeammin: nykytoimilla esimerkiksi palkkatasa-arvo saavutetaan vasta 70 vuodessa. Ajattelin, että ei tässä kenelläkään ole aikaa odottaa niin kauaa.

Tämän päivän Suomessa, vain joitain kuukausia myöhemmin, ei ole kuitenkaan enää kyse siitä, kuinka nopeasti tasa-arvo edistyy, vaan siitä edistyykö se ollenkaan - vai otetaanko tasa-arvossa taka-askelia?

Tasa-arvokehityksen jarruttaminen liittyy suurempaan muutokseen yhteiskunnassa. Perinteinen sukupuolten valtajärjestys ei enää takaa kaikille miehille menestystä työelämässä tai parisuhteessa. Vaikka tasa-arvo on vielä kaukana, naiset ovat ottaneet itselleen tilaa niin kotona kuin julkisessa elämässä.

Moni matalasti koulutettu ja perinteiseen rooliin, ammatinvalintaan tai perhekäsitykseen nojaava mies löytää itsensä tilanteesta, jossa hän ei kelpaa työelämään eikä myöskään parisuhteeseen. Moni nainen taas on korkeasti koulutettu, tekee töitä miesvaltaisella alalla ja elää mieluummin yksin kuin huonossa tai jopa väkivaltaisessa suhteessa. Käsitykset seksuaalisuudesta, sukupuolesta ja vanhemmuudesta ovat monipuolistuneet eivätkä vanhat sukupuoliroolit enää mahdu moderniin yhteiskuntaan. Perinteisen miehen on muututtava.

Tämä ei ole helppoa. Sysimustaan itsetutkiskeluun suistunut norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård on kuvaillut kirjoissaan kävelyä Tukholman moderneilla ja feminisoiduilla kaduilla, joilta perinteinen miehisyys on siivottu pois - vaikka hänen sisällään raivoaa yhä vihainen 1800-luvun mies.

Sukupuoliroolien purkamisen ja vallan uudelleen jakamisen väistämättömyys yhteisen tasa-arvon hyväksi on ollut totta jo vuosikymmeniä, mutta vasta nyt muutoksen vaikeus ja vaikutus alkaa näkyä länsimaisissa yhteiskunnissa koko voimallaan. Vanhoihin rooleihin ei voi enää paeta - mutta niihin tarraudutaan nyt kiinni viimeisin voimin.

Kyse ei kuitenkaan ole vain sukupuoliroolien murroksesta. Kyse on myös yhteiskunnan valkoisuuden, yksiuskoisuuden ja perinteisen isänmaallisuuden murroksesta. Todellisuus on aina ollut yhteistä kansallista kertomusta moninaisempi. Mutta nyt ihmisten rikas ja huumaannuttava moninaisuus on noussut esiin varjoista, jonne sitä on vuosisatoja sysitty. Vain moninaisuuden hyväksyminen johtaa todelliseen tasa-arvoon: kaikkien oikeuteen olla sellaisia kuin he ovat.

Koska takaisin ei ole enää tietä, on patriarkaalinen yhteiskunta jo hävinnyt kamppailunsa vallasta. Se ei vain suostu luopumaan viimeisistä vallan paikoistaan ilman taistelua.

Siksi väitän, että siinä missä viime vuosisatojen suurin yhteiskunnallinen kamppailu käytiin luokasta, käydään se tänä päivänä sukupuolesta, joka leikkaa läpi niin luokkajakojen kuin koko yhteiskuntajärjestyksemme.

Uudessa hallituksessa tätä ei ole ymmärretty tai haluttu ymmärtää. Sukupuoli ei ollut mukana hallitusneuvotteluissa eikä se näy myöskään hallitusohjelmassa. Näkymättömänä se seuraa kuitenkin mukana päätöksissä, jotka rankaisevat erityisesti naisia ja heikoimmassa asemassa olevia.

Tämä on takaisku tasa-arvolle ja sitä vastaan on taisteltava. Mutta taistelu on käytävä yhdessä. Naiset ovat yhteiskunnan enemmistö, joka koostuu lukuisista vähemmistöistä. Emme voi kapeasti keskittyä yksittäiskysymyksiin, jotka nostavat vain osaa naisista. Meidän on murrettava kaikki ne rakenteet, jotka vielä pitävät yllä vanhaa järjestystä - ja jotka sortavat kaikkia niitä, joita ne eivät suosi.

Siksi ei ole feminismiä ilman rasisminvastaista taistelua. Eikä feminismiä ilman sukupuolen ja seksuaalisuuksien moninaisuutta.

Ei ole sattumaa, että tasa-arvoa ja feminismiä sen keinona vastustavat tahot halveksivat yhtä lailla niin heikompina pitämiään sukupuolia kuin heikompina pitämiään etnisyyksiä, uskontoja tai seksuaalisuuksia. Valta on niillä, joille kaikki itselle vieras näyttäytyy heikkoutena.

Siksi taistelu yhdenvertaisen yhteiskunnan puolesta käydään kaikkia vanhan vallan rakenteita vastaan. Ja siksi feminismi voi olla vallan vastavoima vain pyrkimällä todelliseen solidaarisuuteen, joka ottaa mukaan kaikki vallattomat sukupuolesta, toimintakyvystä, rodusta, luokasta tai seksuaalisuudesta riippumatta. Aito solidaarisuus on kansainvälistä ja perustuu sen ymmärtämiselle, että osa meistä nauttii pitkän taistelun tuloksena jo joistain sellaisista etuoikeuksista, jotka ovat monelle vielä saavuttamattomia.

Meidän on tuettava toinen toisiamme. Erityisen tärkeää heikompaan asemaan sysättyjen välinen solidaarisuus on aikana, jolloin pyrkimys tasa-arvoon ei ole itsestäänselvyys.

Takaiskun edessä ei ole syytä lannistua. Se antaa päinvastoin voimaa järjestäytyä ja tuo kipeällä tavalla esiin sen, että taistelu ei ole ohi vaan vielä on tehtävää.

Emme voi siis jäädä lepäämään ja odottamaan muutosta tapahtuvaksi, vaan meidän on itse otettava muutos tehtäväksemme. Tasaisesti, vaikkakin hitaasti edennyt tasa-arvokehitys on tuudittanut meitä tekemättömyyteen ja vaimentanut meitä, emmekä ole tarpeeksi voimakkaita aikaansaamaan muutosta yksin. Mutta jokainen uusi ihminen, joka sitoutuu mukaan, tekee meistä voimakkaampia.

Meidän on siis kutsuttava ystävämme mukaan ja järjestäydyttävä. Mutta älkää epäilkö, ettemmekö lopulta voittaisi tätä taistelua.

Puhe avasi Unionin kesäjuhlat 4.6.2015. Karl Ove Knausgård -tulkinta on lainattu The Economist-lehden artikkelista Men adrift 23.5.2015.

Siirry sivun alkuun
 
Tekninen toteutus: Slap Media
Ulkoasu: Hahmo Design